SMILE-laserleikkaus - oma kokemukseni

SMILE-leikkauksestani on nyt reilut kaksi viikkoa. Kahden viikon rajapyykin kohdalla sain vihdoin jättää viimeisetkin lääketipat pois - mikä onni ja autuus! Olen noudattanut hoito-ohjeita täsmällisesti, sillä en tietenkään halua infektioita, mutta kirvelevät ja kuivattavat lääketipat ovat olleet ehdottomasti koko leikkausprosessin tylsin osuus. Näin kahden viikon jälkeen leikkaus ei enää mitenkään tunnu silmissä, enkä muutenkaan enää ole jaksanut olla yhtä ylivarovainen kuin aluksi. Leikkaus painuu koko ajan enemmän taka-alalle, ja silmät tuntuvat jo täysin omilta. Mitä näöntarkkuuteeni tulee, en voisi olla tyytyväisempi. Leikkausta edeltävänä iltana mietin läpi erilaisia kauhuskenaarioita, joista yksi oli, että esitarkastukseen kuuluneessa näöntutkimuksessa jokin meni pieleen eivätkä leikattavat lukemat olekaan minulle ihanteelliset. (Joskushan sitä ei vain totu uusiin silmälaseihin, vaan joutuu tilaamaan uudet eri voimakkuuksilla.) Huoleni oli kuitenkin turha. Näköni on paljon tarkem

Laserleikkauksestani on kulunut nyt viikon verran, ja vaikka viikon jälkeen tulosten arviointi on vielä hyvin epävarmaa, lienee tämä kuitenkin hyvä hetki pienelle välitilinpäätökselle. Siinä missä leikkauksen jälkeen päässä tuntuivat olevan "jonkun toisen silmät", alan olla nyt sinut uuden näköni kanssa. Vaikka käytinkin vuosia piilareita, ovat lasit aina olleet ensisijainen näönkorjausvälineeni. Leikkauksen jälkeinen aika onkin ollut verrattavissa piilolinssien käyttöön: silmän tarkennuksen ominaisuuksista johtuen esim. syvyysnäössä ja siirtyessä sisätiloista kirkkaaseen ulkoilmaan on silmilläni vielä vähän hakemista, kun välissä ei ole silmälasin linssiä. Silmien pieni haparointi ei mitenkään haittaa elämistä tai olemista, silmille pitää vain antaa vähän enemmän aikaa. Maitolasimaisen sumeuden huomasin kadonneen ehkä noin viidentenä päivänä leikkauksesta. Näön tarkkuus kyllä vaihtelee edelleen, mutta kosteuttava tippa vakauttaa tilanteen välittömästi. Silmälaseja en ole ihm

Laserleikkausta harkitessani pohdin toki myös vallitsevaa koronavirustilannetta ja että onko silmiä ylipäätään järkevää leikkauttaa keskellä pandemiaa ja virusmuunnosuutisia. Totesin kuitenkin, että "uuden normaalin" keskellä on turha jäädä odottamaan parempaa hetkeä, koska laserleikkaus sopi muuten aikatauluihini juuri nyt erinomaisesti, eikä pandemian kuihtumiselle pysty kukaan antamaan luotettavaa ennustetta. Lienee kuitenkin laserleikkausta pohtivan lukijan kannalta kiinnostavaa, miten koronavirustilanne oli huomioitu Silmäsairaalan leikkaus- ja esitutkimusprosessissa.  Kaikissa esitutkimuksen vaiheissa potilaan on mahdollista käyttää maskia. Laitteiden tukiin koskevat ainoastaan leuka ja otsa, joten maski ei ole tutkimuksissa tiellä. Itse leikkauksessa potilas ei voi tietenkään maskia käyttää. Lienee tarpeetonta mainita, että henkilökunta käyttää maskia kaikissa vaiheissa. Tukihenkilön mukaan ottaminen ei ole korona-ajan ohjeiden mukaan mahdollista. Toisaalta oma leikkau

Leikkausta seuraavana päivänä oli melko vänkä tunne herätä aamulla. Aivan ensimmäiseksi piti tietysti tarkistaa, että näkö on ylipäätään tallella ja että kaihdinten raosta paistava valonsuikale näytti suhteellisen terävältä. Helpotuksen huokaus. Hoitajan varoituksesta huolimatta silmien avaaminen oli helppoa; ei polttavaa tunnetta eikä kiinni liimautuneita ripsiä. Tässä vaiheessa aloin viimeistään ajatella, että ehkä tästä hengissä selvitään ja että kriittisimmät hetket ovat nyt ohi. Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen olivat keskenään hyvin samanlaisia. Leikkaus muistutteli itsestään utuisena näkönä erityisesti sisätiloissa. Elämääni myös ilmaantui aivan uudenlaista hohdetta, kun digitaaliset näytöt ja valkoinen teksti tummalla pohjalla hehkuivat silmissäni. Kipuja en edelleenkään tuntenut, ja tippoja laitoin aivan jatkuvalla syötöllä, jotta silmäluomeni eivät hankaisi sarveiskalvossa olevia pieniä haavoja. Pipettien puristaminen tyhjäksi on totista hommaa, ja kolmantena päivänä le

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, minut lähetettiin Silmäsairaalasta kotiin noin 1,5 tuntia saapumisestani, mikä tuntuu kaikin puolin uskomattomalta. Kun olin jo kassalla maksamassa, olin ollut ulkona leikkaussalista ehkä vain noin 45 minuuttia. Minulle oli kerrottu jo esitutkimusvaiheessa, että tämän pidempää oleskelua sairaalassa ei tarvita, ja olinkin etukäteen vähän huolissani, miten selviydyn kotiinlähdöstä niin nopeasti.  Kävi kuitenkin niin, että lääkärintarkastuksen jälkeen olin täysin valmis lähtemään kotiin, eikä pidempi aika lepohuoneessa olisi tuonut mitään lisäarvoa. Varmasti pidempi oleskelu hoitajien valvonnassa olisi ollut täysin ok, jos vointi sitä olisi vaatinut, mutta koska silmäni eivät edes tuntuneet leikatuilta, lähdin mielelläni kotiin. Tämän olisi varmaankin voinut mainita jo edellisessä kirjoituksessani, mutta koronan vuoksi tukihenkilön ottaminen mukaan sairaalaan ei ohjeiden mukaan ollut mahdollista (en tosin edes yrittänyt kysyä, onko ohjeesta ma

Esitutkimukseni ja leikkauspäiväni välillä oli vain muutamia päiviä, koska olin buukannut leikkaukselleni ensimmäisen vapaan ajan. Vuosien vatvomisen jälkeen kieltäydyin odottamasta enää yhtäkään ylimääräistä päivää, hah! Leikkausta edeltävänä iltana yritin ajatella itse asiaa mahdollisimman vähän. Siivosin ja kävin kaupassa ostamassa useammalle päivälle helppoa syötävää. Pyykkäsin ja valitsin itselleni rennot ja mukavat vaatteet leikkausta ja toipumista varten. Ennen leikkausta ei tule syödä voimakkaasti suolattua ruokaa, joten otin varman päälle ja söin illalla ainoastaan suolaamatonta puuroa, hedelmiä ja keitettyjä kananmunia.  Nukuin yllättävänkin hyvin siihen nähden, että olisin seuraavana päivänä menossa potentiaalisesti sokeuttamaan itseni ihan vapaaehtoisesti (spoiler: näin ei käynyt 😉). Leikkausaikani oli onneksi aamupäivästä, joten kotona ei tarvinnut pyöriä hermoilemassa aamupalan syömistä enempää.  Lähdin kotoa hyvissä ajoin käydäkseni apteekin kautta. Olin saanut esitarka

 Klinikan valinta Kuten ensimmäisessä postauksessani mainitsin, olin lukenut laserleikkausta koskevia nettikirjoituksia vuosien ajan. Kehuja olin lukenut useastakin sairaalasta ja lääkäristä, mutta erityisesti kahdesta eri klinikasta Helsingissä (etsin siis nimenomaan helsinkiläistä toimijaa). En ala tässä blogissa ruotia eroja eri klinikoiden tai esitutkimusprosessien välillä, mutta lukemani mukaan sairaaloiden esitutkimuksissa ja esitutkimuksen suorittajissa on eroja, mikä sulki itseltäni pois muutamat toimijat heti kättelyssä. Omalla listallani oli siis kaksi yritystä, joiden välillä valita. Toiseen näistä oli saatavilla maksuttomia leikkauskonsultaatioita joustavasti pitkin pk-seutua, toisessa taas ensimmäinen vapaa konsultaatioaika olisi mennyt viikkojen päähän ainakin nettisivujen mukaan. Koska olin vuosien vatvomisen jälkeen vihdoin lyönyt lukkoon päätökseni leikkauksen osalta, halusin prosessin etenevän mahdollisimman nopeasti; päädyin siis firmoista ensimmäiseen, joka on Silmä

Kirjoittajasta Olen noin kolmekymppinen naisihminen, joka kävi vastikään SMILE-laserleikkauksessa. Silmälasit sain alun perin kolmannella luokalla, ja kuten varmaan melkeinpä kaikilla lapsena lasit saaneella, näkö ei todellakaan jäänyt minnekään iloiseen -1,5 pikkuvikaan vaan laski vuosien varrella melko masentaviin lukemiin.  Olen aina kriiseillyt laseistani ja kokenut, että ne eivät ole osa minua - tai siis totta kai olivat, niin riippuvainen niistä olin, mutta ulkonäöllisesti en koskaan tullut niiden kanssa sinuiksi. Piilolinssit sain vihdoin käyttööni noin 20-vuotiaana nuoruuden epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen (silmiin koskeminen ällötti niin paljon, ettei hommasta teini-ikäisenä tullut vielä mitään). Vietinkin monta vuotta silmälasikriisitöntä elämää, jossa lasien ja piilareiden liitto oli sopivassa tasapainossa, enkä kokenut laserleikkausta mitenkään tarpeelliseksi kohdallani kaikki riskit huomioon ottaen; pystyinhän aina laittamaan piilarit, jos lasien käyttö ei inspannut. K