Ensimmäinen ilta SMILE-leikkauksen jälkeen

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, minut lähetettiin Silmäsairaalasta kotiin noin 1,5 tuntia saapumisestani, mikä tuntuu kaikin puolin uskomattomalta. Kun olin jo kassalla maksamassa, olin ollut ulkona leikkaussalista ehkä vain noin 45 minuuttia. Minulle oli kerrottu jo esitutkimusvaiheessa, että tämän pidempää oleskelua sairaalassa ei tarvita, ja olinkin etukäteen vähän huolissani, miten selviydyn kotiinlähdöstä niin nopeasti. 

Kävi kuitenkin niin, että lääkärintarkastuksen jälkeen olin täysin valmis lähtemään kotiin, eikä pidempi aika lepohuoneessa olisi tuonut mitään lisäarvoa. Varmasti pidempi oleskelu hoitajien valvonnassa olisi ollut täysin ok, jos vointi sitä olisi vaatinut, mutta koska silmäni eivät edes tuntuneet leikatuilta, lähdin mielelläni kotiin.

Tämän olisi varmaankin voinut mainita jo edellisessä kirjoituksessani, mutta koronan vuoksi tukihenkilön ottaminen mukaan sairaalaan ei ohjeiden mukaan ollut mahdollista (en tosin edes yrittänyt kysyä, onko ohjeesta mahdollista poiketa, sillä koin pärjääväni yksinkin). Odottelin siis tukihenkilöäni (paluukyytiäni) kaikessa rauhassa sairaalan odotusaulassa. Kännykän näyttö näkyi edelleen hyvin sumeasti, mutta aloin jo nähdä ajan seinäkellosta, tutkimushuoneiden ovissa olevat isot tekstit, kyltit seinällä ja niin edelleen. Kirkkaat loistelamput eivät lainkaan häikäisseet, mutta laitoin silmilleni tummat lasit ihan varmuuden vuoksi.

Läheisessä parkkihallissa sijaitsevalle autolle pystyin kävelemään ongelmitta; edes kirkkaaseen talvi-ilmaan astuminen ei tuottanut häikäisykokemusta. Matkalla vitsailin, että katsotaan, vieläkö tunnistan tutun auton, siinä on ainakin konkreettinen mittari leikkauksen onnistumiselle. Auto löytyi, ja jo ajomatkan alkupuoliskolla tuumin, että kaipa tässä voisi hätätilanteessa ajaa autoa itsekin, koska näin kuitenkin liikennevalot ja liikennemerkit riittävällä tasolla. Kovin hyvä idea tämä ei olisi ollut, eikä vähiten siksi, että minulla ei ole ajokorttia.

Missään vaiheessa en kärsinyt kivuista silmissäni, mutta ajomatkan aikana erityisesti oikeassa silmässä alkoi tuntua roskan tunnetta yläluomen alla, mikä oli hieman epämiellyttävää. Huonosti asettunut tai kuiva piilari saattoi hiertää silmäluomea samalla lailla, joten tuntemuksessa ei ollut sinällään mitään uutta. Pienestä kaiherruksesta huolimatta tarkkailin innolla ympäristöäni, kuten edellä ajavien autojen rekisterikilpiä, joita en ennen leikkausta voinut mitenkään nähdä. Huomasin myös, että kännykän näyttö alkoi hahmottua vähän paremmin, eli lähinäkökin odoitti paranemisen merkkejä.

Kotiin päästyäni laitoin heti ensimmäiseksi riittäviä väliaikoja noudattaen kahdet eri lääketipat ja kosteuttavat tipat - näitä ei saa missään nimessä laittaa yhtä aikaa, koska ne vain huuhtovat toisensa pois. Olin saanut sairaalasta ohjeet ottaa päikkärit heti kotiin päästyäni, mutta kehoni oli niin täynnä adrenaliinia, ettei lepäämisestä olisi tullut mitään. Otin särkylääkkeen ihan varmuuden vuoksi ja avasin TV:n saadakseni muuta ajateltavaa. Toinen sairaalasta saamani ohje oli, että kosteutustippoja täytyy laittaa aivan jatkuvalla syötöllä, joten käytännössä vietinkin iltapäivän sohvalla niska kenossa, tippapipetti kädessä ja TV:tä kuunnellen. Tippojen laiton välissä tietysti tiirailin ympäristöäni, ja vaikka näkö oli edelleen vähän sumea ja tippojen vuoksi epätarkka, huomasin kuitenkin näkeväni ongelmitta kellonajan mikrossa, kirjojen selkämykset kirjahyllyssä ja niin edelleen. Myös lähinäkö kirkastui tunti tunnilta.

Mitä Diapamiin tulee, sen vaikutus hälveni melko pian kotiin saavuttuani, ja olin yllättynyt, ettei se tehnyt minua uniseksi. Loppujen lopuksi nukahdinkin "päikkäreille" vasta noin klo 18 aikaan. 

Illalla katselinkin jo telkkaria ja viestittelin puhelimellani normaalisti. Tekstitykset hieman "hohtivat", mutta eipä se katselua haitannut. Mitään kipuja en edelleenkään tuntenut, ja olin oikeastaan puulla päähän lyöty, että tässäkö se vuosia pelkäämäni operaatio sitten oli? Silmien kuivuminen pahensi sumuisuutta, ja vastaavasti geelitippojen laittaminen sumensi näkökenttää entisestään, mutta pienen räpyttelyn jälkeen pystyin kyllä toteamaan, että leikkaus oli onnistunut - sumuisuuden alla näkö oli kyllä terävä, eikä esimerkiksi tekstitysten lukeminen tuottanut mitään vaikeuksia.

Olin etukäteen huolehtinut leikkauksen jälkeen nukkumisesta, sillä pelkäsin raapivani silmää unissani. Mitään nukkuessa käytettäviä silmäsuojia en saanut mukaan, joten varmuuden vuoksi vetäisin sukat(!!!) käsieni suojaksi, jotten pääsisi silmiini käsiksi ainakaan niin helposti.

Seuraavana aamuna herätessä ensimmäinen ajatus oli tarkistaa, että silmät ovat edelleen päässä ja näkö tallella. Suureksi yllätyksekseni silmät eivät olleet rähmineet, ripset eivät olleet liimautuneet yhteen, ja sumuisuuskin oli mukavasti vähentynyt. 

Ja ne sukat - olin yöllä nähtävästi poistanut ne käsistäni, sillä ne olivat yöpöydällä siististi viikattuna. Aiemmin säilytin siinä kohtaa silmälasejani.